Paikallinen sopiminen on ollut uutisten kestoaihe jo kuukausia. Välillä tuntuu, että työllistävän yrittäjän näkökulma on unohtunut keskustelussa.

Ajatellaan yritystä, jolla on kymmenen työntekijää. Ajat ovat huonot ja kuluja pitää alentaa. Yrittäjä kuitenkin uskoo, että huono tilanne on väliaikainen. Palkkakustannuksia on saatava alenemaan kymmenesosalla. Vaikka työntekijät suostuisivat, kaikkien palkkoja ei voi alentaa tasapuolisesti. Sen sijaan yrittäjän on valittava yksi työntekijä, joka uhrataan muiden puolesta ja irtisanotaan taloudellisista ja tuotannollisista syistä tai ainakin lomautetaan. Kun paremmat ajat koittavat, tämä yksi työntekijä on rivistä pois ja hänen tilalleen joudutaan kouluttamaan uusi. Se taas syö yrityksen kannattavuutta.

Nykyaikana kukaan ei varastoi tavaraa. Tilauksia tehdään lyhyillä varoitusajoilla ja välillä ollaan tekemättä mitään. Yrittäjän on joko suostuttava tiukkaan aikatauluun tai jätettävä ottamatta työ vastaan. Kun töitä on paljon ja aikaa vähän, on tärkeää pysyä aikatauluissa. Työkuorman vaihdellessa pitäisi olla mahdollista joustaa myös työajoissa. Sitä yrityksille ei kuitenkaan haluta sallia.

Kenen edun mukaista paikallisen sopimisen kieltäminen on? Hyötyykö siitä kukaan muu kuin se lasitornissa istuva ay-pomo, jonka olemassaolon oikeutus on kiinni siitä, että yrittäjät nähdään konnina ja työntekijät avuttomina uhreina ja kaikkeen sopimiseen on saatava hänen lupansa?

Paikallisen sopimisen hintana on viime aikojen keskustelussa esitetty sitä, että työntekijät pääsisivät mukaan yrityksen päätöksentekoon. Yrittäjävetoisessa yrityksessä yrittäjän koko omaisuus ja jopa hänen perheensä koti on usein kiinnitetty yrityksen velkojen vakuudeksi. Miten tällaisessa tilanteessa kukaan muu kuin yrittäjä itse voi tehdä päätöksiä yrityksen asioista? Huonojen päätösten seurauksena työntekijät lähtevät ansiosidonnaiselle, mutta yrittäjä menettää paitsi toimeentulonsa, myös koko omaisuutensa kotiaan myöten.

Isoissa pörssiyrityksissä tilanne on toisenlainen. Niissä kenenkään henkilökohtainen omaisuus ei ole vaakalaudalla. Niissä johtajat ovat yhtä lailla palkansaajia kuin työntekijätkin ja heidän toimeentulonsa on turvattu työttömyyden varalta. Silloin yhdessä sopiminenkin voisi olla realistisempaa.

Meillä paikallisesta sopimisesta neuvottelevat ammattiliitot ja EK. Ne tekevät päätökset myös yrittäjien puolesta, mutta päätöksiä tehdessään unohtavat näiden olemassa olon ja olosuhteet. Kaikessa lainsäädännössä ja sopimisessa ”työnantaja” ajatellaan aina suureksi, monikansalliseksi pörssiyhtiöksi ja asiat sovitaan sen mukaan. Yrittäjien ja perheyritysten osuus työllistäjinä muistetaan vain juhlapuheissa.

Heli Puputti