Joitakin vuosia sitten lupauduin puhujaksi erääseen iltatilaisuuteen. Kuulijakunta ja pyydetty aihepiiri olivat kovin erilaiset, mihin olin aiemmin tottunut. Noudatin kaimani Matti Peltosen ohjetta, jonka mukaan puheeseen kannattaa koettaa upottaa ainakin kaksi teemaan liittyvää vitsiä. Tosin Matti Peltosen mukaan: ”Hautajaispuheeseen riittää yksikin.”
Menemättä yksityiskohtiin, puheen aihepiiri oli määritelty väljästi: Suomalaisuus pohjoismaisuuden osana. Puheen asiasisällön rakensin niiden stereotypioiden varaan, mitä Suomesta markkinoidaan ruotsin kielellä, eli siis lähinnä muihin pohjoismaihin. Tein kuulijoille selväksi, että kyse oli nimenomaan stereotypioista. Stereotypiat ovat usein vakiintuneita mielipiteitä, pinttyneitä käsityksiä tai vallitsevia ennakkoluuloja, joita ajattelumme ruokkii ja puheemme toistaa. Ironiani kohteena oli siis suomalaisten itsestään tekemä markkinointiviestintä, eivät suinkaan muut pohjoismaat.
Yksi pohjoismainen stereotypia meistä suomalaisista on meidän juroutemme selvin päin ja kyvyttömyytemme small talkiin, jutusteluun. Kun introvertti suomalainen puhuu ruotsalaiselle, hän katselee omia varpaitaan. Kun ekstrovertti suomalainen puhuu ruotsalaiselle, hän katselee ruotsalaisen varpaita.
Paitsi, jos on yhtä nokkela ja sanavalmis kuin se suomalainen lääkäri, joka hoiti Suomessa ruotsalaista kesäasukasta. Tohtori soitti potilaalleen: ”Minulla on teille huonoja uutisia ja vielä huonompia uutisia. Kummatko niistä te haluatte kuulla ensin.” Ruotsalainen vastasi: ”Kertokaa ne huonot ensin.” Lääkäri: ”Te olette vakavasti sairas, eikä teillä ole kuin 24 tuntia elinaikaa.” Ruotsalainen potilas siihen: ”Mikä voi olla pahempaa kuin tämä uutinen?” Lääkäri kertoi: ”Olen koettanut tavoittaa teitä puhelimella eilisestä saakka.”
Yhteispohjoismaisen tunnelman nostamiseksi kerroin myös jutun suomalaisesta, norjalaisesta ja ruotsalaisesta. Se meni jotensakin näin: Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen rakennusfirma olivat muodostaneet konsortion ja voittaneet urakkakilpailun Saudi-Arabiassa. Yhteisellä päätöksellä niiden johtajat olivat vieneet rakennustarvikkeisiin piilotettuna Koskenkorvaa, Absolut-votkaa ja Linie-akvaviittia. Kesken juhlien paikalliset viranomaiset tulivat paikalle, ja jokaiselle urakoitsijalle määrättiin 20 raipaniskua häpeärangaistukseksi. Jokainen sai esittää yhden toivomuksen ennen rangaistuksen toimeenpanoa.
Norjalainen asettui piestäväksi ensimmäisenä. Hän pyysi saada yhden tyynyn köytetyksi selkäänsä, jotta raipan iskut pehmenisivät. Siihen suostuttiin, mutta pahaksi onneksi tyyny hajosi jo kymmenen lyönnin jälkeen, ja kymmenen seuraavaa sattuivat kipeästi. Nähtyään norjalaisen pahasti vereslihalla, ruotsalainen hankkiutui vuoroon seuraavaksi ja älysi pyytää kaksi tyynyä selkäänsä. Mutta, pahus soikoon, nekään eivät kestäneet kuin 15 lyöntiä, joten viisi viimeistä lyöntiä sattuivat tosi kipeästi. Kun tuli suomalaisen vuoro, hänelle sanottiin, että Suomi on niin hieno maa, että suomalainen saa kaksi toivomusta. Tämän kuultuaan suomalainen pyysi 100 raipaniskua ja sitä, että niitä ennen ruotsalainen köytetään hänen selkäänsä.
Halusin puheen keskivaiheilla upottaa pohjoismaiseen pohdiskeluun myös eurooppalaisen näkökulman. Kerroin, miten lentokone joutui pakkolaskutilanteeseen ja lentokapteeni käski vapaaehtoisia uhrautumaan ja hyppäämään koneesta, jotta koneen kokonaispainoa saataisiin pienemmäksi. Niinpä pyynnön kuultuaan saksalainen loikkasi ja huusi mennessään: ”Alles für Deutschland”. Hetkeä myöhemmin hyppäsi englantilainen huutaen: ”God save the Queen”. Pian tämän jälkeen suomalainen ja norjalainen tarttuivat ruotsalaiseen ja heittivät tämän pihalle huutaen perään: ”Kauan eläköön pohjoismainen yhteistyö.”
Matti Koiranen