07.07.2021
”MIKSI TUO RUNOJA RUSTAA?”
Kolumnin otsikko on katkaistu sitaatti Hectorin laulusta. Se kuuluu oikeastaan: ”Äiti kysyi, miksi tuo runoja rustaa.” Hyvä kysymys se onkin. Miksi runoja on kautta aikojen rustattu ja yhä rustataan?
Kun tunteita ja ajatuksia saatetaan runon muotoon, syntyy runoutta eli lyriikkaa. Runot ovat alkuaan olleet ylistyslauluja jumalille, ja ne ovat kehittyneet aikojen alussa musiikin ja tanssin yhteyteen. Lyriikka sananakin viittaa lyyraan eli näppäiltävään kielisoittimeen. Alkuperäisen tarkoituksensa runot ovat osittain säilyttäneet esimerkiksi virsissä ja hengellisissä lauluissa, mutta sittemmin niistä on tullut myös tunteiden ja ajatusten sanansaattajia ihmisten väliseen viestintään.
Lyyristen tekstien lisäksi on eeppistä eli kertovaa runoutta ja draamallista eli näytelmärunoutta. Kansalliseepoksemme Kalevala on kertovaa runoutta ja monet Shakespearen tekstit puolestaan näytelmärunoutta. Käsitteet menevät osittain päällekkäin. Kenties useimmat meistä mieltävät runot nimenomaan lyhyinä lyyrisinä teksteinä, joten keskittykäämme niihin.
Runoissa käytetään monia eri tehokeinoja, minkä takia ajatusten ja tunteiden viestintä ihmistenkin välillä on tehokasta. Runossa voi esimerkiksi olla sisään rakentuneena puhuja & kuulija-asetelma, kuten ”Niin minä neitonen sinulle laulan…”. Runo voi olla liioitteleva, kuten Vapaussoturien valloituslaulussa (”Tulkohon ryssiä tuhannen tuhatta…”). Se voi sisältää vertauksia, symboleja, kielikuvia ja kiertoilmauksia. Sen tunnelmaa voidaan lisätä huudahduksilla (”Oi, maamme Suomi…”) ja elollistamisella eli personifikaatiolla (esimerkiksi antamalla kuolemalle viikatemiehen tai jokin muu persoona, toisinaan myös laittamalla eläin tai luonnonilmiö puhumaan runossa ihmisen tapaan).
Erilaiset tunnetilat kirjoitushetkellä voivat vaikuttaa myös siinä, minkä runolajin kirjoittaja valitsee.
Lopputulos voi olla tunnelmallinen ja kertova balladi. Se voi olla elegia, eli rakkauslaulu, jossa on monesti mukana surumielisyyttä tai kaihoa. Runo voi olla sanoitukseltaan nokkela loru, joka on päätynyt hokemaksi vaikkapa leikkeihin ja peleihin. Joskus se on oodi, joka on kirjoitettu juhlavaan ja ylevöittävään muotoon. Perinteisesti runoissa on ollut hallitsevana piirteenä mitallisuus ja soinnullisuus, mutta moderni runous on enenevästi mitatonta ja soinnutontakin. Tiukasti mitallisesta lyriikasta esimerkkeinä olkoot Kalevala-mittainen runous sekä aasialaiset tanka ja haiku.
Soinnullisuus voi toteutua alkusointuina eli allitteraationa ja/tai loppusointuina eli riimeinä. Elävyyttä ja huumoria runoihin tuovat rytmi, näkökulman vaihto, tilannekomiikka, sanaleikit, ironia ja jopa parodia. Näistä hyvänä esimerkkinä vaikkapa kuplettirunous. Monesti runoissa aihe eli motiivi ilmenee toistuvana elementtinä, ja tällainen voi olla tietty asia, esine, teko tai kertautuva tilanne.
Suomen kieli on kaunis ja vivahteikas välittämään ajatuksia ja tunteita lyriikan tarjoamin keinoin. Hyvä runo voi olla osuva ja ajankohtainen kauan sen jälkeen, kun sen kirjoittaja on jo siirtynyt tuonpuoleisiin.
Esimerkkinä olkoon Jaakko Juteinin (1781-1855) runo ”Perän kuulutus”. Sen myötä voitaisiin tervehtiä vuonna 2021 kaikkia niitä valtion vastuunkantajia, joiden teot ja laiminlyönnit ovat äskettäin päätyneet poliisitutkintaan: ”Kautta tämän kuulutuksen / julistetaan jokaiselle, / että kunnia karannut / ombi suurten sydämistä / vahva taito taitavilda. / Tuomarilta oma tundo / rikkahilta armas rinda, / rehellisyys rinda-luista / meikäläistengin menoissa. / Näin on siis nyt käsky käypä / pitkin suurta Suomen maata, / että kukin kuulustelis’ / missä konnat kohdattaisi / saattais’ kohta karkujamet / pauloin panduina kovasti / luoksi lujain isäntänsä.”
Matti Koiranen
Emeritusprofessori