Kolumnin otsikko on katkaistu  sitaatti  Hectorin laulusta. Se kuuluu oikeastaan:  ”Äiti kysyi, miksi tuo runoja rustaa.”  Hyvä kysymys se onkin. Miksi runoja on kautta aikojen rustattu  ja yhä rustataan?

Kun tunteita ja ajatuksia saatetaan runon muotoon, syntyy runoutta eli lyriikkaa.  Runot ovat alkuaan olleet  ylistyslauluja jumalille, ja ne ovat kehittyneet aikojen alussa musiikin ja tanssin yhteyteen. Lyriikka sananakin viittaa lyyraan eli näppäiltävään kielisoittimeen.  Alkuperäisen tarkoituksensa runot  ovat osittain säilyttäneet  esimerkiksi virsissä ja hengellisissä lauluissa, mutta sittemmin niistä on tullut myös tunteiden ja ajatusten  sanansaattajia  ihmisten  väliseen viestintään.

Lyyristen tekstien lisäksi on eeppistä eli kertovaa runoutta ja draamallista eli näytelmärunoutta.  Kansalliseepoksemme Kalevala on kertovaa runoutta ja monet Shakespearen tekstit puolestaan  näytelmärunoutta.  Käsitteet menevät osittain päällekkäin.  Kenties useimmat meistä mieltävät runot nimenomaan lyhyinä  lyyrisinä teksteinä, joten keskittykäämme niihin.

Runoissa käytetään monia eri tehokeinoja,  minkä takia ajatusten ja tunteiden viestintä ihmistenkin välillä on tehokasta.  Runossa voi  esimerkiksi olla sisään rakentuneena  puhuja & kuulija-asetelma, kuten  ”Niin minä neitonen sinulle laulan…”. Runo voi olla liioitteleva, kuten Vapaussoturien valloituslaulussa  (”Tulkohon ryssiä tuhannen tuhatta…”). Se voi sisältää vertauksia, symboleja, kielikuvia ja kiertoilmauksia.  Sen tunnelmaa voidaan lisätä huudahduksilla  (”Oi, maamme Suomi…”)  ja elollistamisella  eli personifikaatiolla  (esimerkiksi  antamalla kuolemalle viikatemiehen tai jokin muu persoona, toisinaan myös laittamalla eläin  tai luonnonilmiö puhumaan runossa ihmisen tapaan).

Erilaiset tunnetilat kirjoitushetkellä voivat vaikuttaa myös siinä, minkä runolajin kirjoittaja valitsee.

Lopputulos voi olla tunnelmallinen ja kertova balladi. Se voi olla elegia, eli  rakkauslaulu, jossa on monesti  mukana surumielisyyttä tai kaihoa.  Runo voi olla  sanoitukseltaan nokkela loru, joka on päätynyt hokemaksi vaikkapa leikkeihin ja peleihin. Joskus se on oodi, joka on kirjoitettu juhlavaan ja ylevöittävään muotoon.  Perinteisesti runoissa on ollut hallitsevana piirteenä mitallisuus ja soinnullisuus, mutta moderni runous on enenevästi mitatonta ja  soinnutontakin. Tiukasti mitallisesta  lyriikasta  esimerkkeinä olkoot Kalevala-mittainen runous  sekä aasialaiset  tanka ja haiku.

Soinnullisuus voi toteutua alkusointuina  eli allitteraationa  ja/tai  loppusointuina eli riimeinä.  Elävyyttä ja  huumoria runoihin tuovat rytmi, näkökulman vaihto,  tilannekomiikka,  sanaleikit, ironia ja jopa parodia. Näistä  hyvänä esimerkkinä  vaikkapa kuplettirunous. Monesti runoissa  aihe eli motiivi ilmenee toistuvana elementtinä, ja  tällainen voi olla tietty asia, esine, teko  tai  kertautuva tilanne.

Suomen kieli on kaunis ja vivahteikas välittämään ajatuksia ja tunteita lyriikan tarjoamin  keinoin. Hyvä runo voi olla osuva ja ajankohtainen kauan sen jälkeen, kun sen kirjoittaja on jo siirtynyt tuonpuoleisiin.

Esimerkkinä olkoon Jaakko Juteinin  (1781-1855) runo  ”Perän kuulutus”. Sen myötä voitaisiin tervehtiä vuonna 2021  kaikkia niitä valtion vastuunkantajia, joiden teot  ja laiminlyönnit ovat äskettäin päätyneet poliisitutkintaan:    ”Kautta tämän kuulutuksen / julistetaan jokaiselle, / että kunnia karannut / ombi suurten sydämistä / vahva taito taitavilda. / Tuomarilta oma tundo / rikkahilta armas rinda, / rehellisyys rinda-luista / meikäläistengin menoissa. / Näin on siis nyt käsky käypä / pitkin suurta Suomen maata, / että kukin kuulustelis’ / missä konnat kohdattaisi / saattais’ kohta karkujamet / pauloin panduina kovasti / luoksi lujain isäntänsä.”

Matti Koiranen
Emeritusprofessori