Yritysten ja muidenkin yhteisöjen varallisuus koostuu huomattavalta osin pysyvien vastaavien eristä. Niiden kirjanpidollisella käsittelyllä on olennainen vaikutus tilinpäätöksiä tehtäessä, analysoitaessa ja tulkittaessa. Pysyviä vastaavia ovat esimerkiksi aineettomat oikeudet, rakennukset, koneet ja kalustot, pitkäkestoiset osakeomistukset jne. Näistä eristä katsotaan kertyvän tuloa pitkävaikutteisesti eli useamman tilikauden ajan. Menoja kirjattaessa joudutaan tilinpäätöksen yhteydessä ratkaisemaan, mikä osuus kirjataan tuloslaskelmaan  vuosikuluksi poistona ja  mikä osuus jää edelleen taseeseen pysyvänä vastaavana. On siis ratkaistava menojen jaksotus eri tilikausille.  Kuinka poistot tulisi tehdä ja antavatko varallisuuserien arvostukset luotettavan kuvan omaisuuden jäljellä olevasta arvosta? Verotus ohjaa näitä ratkaisuja omalta osaltaan.

Analyysissa ja tulkinnassa pysyvien vastaavien hankalin erä on aineeton varallisuus, joka on kuitenkin monen yrityksen arvokkainta omaisuutta.  Miksi se on ongelmallinen tulosta ja tasetta arvioitaessa? Aineeton varallisuus ei  välttämättä näy taseessa  lainkaan.  Karl Sveibyn mukaan  sitä on ulkoinen rakennepääoma, kuten asiakas- ja toimittajasuhteet. Sitä on myös sisäinen rakennepääoma kuten tuoteideat, tekijänoikeudet ja toimintakulttuuri. Sitä on myös henkilöstön  innovatiivisuus, osaaminen sekä kokemus.  Vain muutamia mainitakseni. Näistä Sveiby käyttää nimitystä: näkymättömät tase-erät.  Viime viikkojen aikana olen saanut  tilinpäätösanalyysia  kouluttaessani  perehtyä entistä enemmän aineettomaan varallisuuteen yrityksiä arvioitaessa. Olen samalla saanut immateriaalieristä lisää  ymmärrystä ja näkemystä itsellenikin. Tiivistän omaksumaani seuraavassa:

1) Aineettoman arvon vaikutusten oletetaan näkyvän tuloslaskelmassa, ja toki ne siellä mukana ovatkin. Valitettavasti ne usein hukkuvat siihen,  että tulevakin kehitystyö kirjataan vain kuluksi eikä sitä aktivoida varallisuudeksi. Poistoaika voisi olla melko pitkäkin.

2) Aineeton arvo syntyy immateriaalierien eri osatekijöiden yhteisvaikutuksesta, kun osatekijöitä käytetään vuorovaikutuksessa toisiinsa. Osatekijöitä ei  siksi pitäisi arvottaa erillisinä vaan nimenomaan kokonaisuutena.

3) Aineeton arvo syntyy siinä kontekstissa, jossa sitä käytetään. Sen irrottaminen muualle on jotakin aivan muuta. Se kenties selittää, miksi sitä vierastetaan vakuutena.

4) Aineettoman pääoman erät eivät ole additiivisia, eli niitä ei voi kaavamaisesti käsitellä osa-alueiden summana. Niiden luonne on yhteisvaikutteinen mutta ei additiivinen.

5) Aineettoman pääoman rinnalla on tuotannossa käytössä usein myös  materiaalista pääomaa, ja niitä  kumpaakin tulisi voida kehittää rinnakkain.

6) Aineettoman pääoman kehittymistä on hankalaa  mutta ei mahdotonta seurata perinteisillä laskentatoimen tietojärjestelmillä.

7) Aineettoman pääoman mittaaminen ja raportoiminen vaativat syvällistä tietoa aineettoman pääoman luonteesta ja komponenteista, joka  tieto ja ymmärrys rahoittajilta usein puuttuu.

Esimerkiksi luovat toimialat, joilla  panokset, tuotokset ja  tuotantoprosessi ovat  suurelta osin aineettomia, kärsivät  tästä tiedon ja ymmärryksen puutteesta.   Oman arvioni mukaan, luovat toimialat voisivat työllistää Suomessa  kymmeniä tuhansia ihmisiä enemmän kuin nyt  sekä luoda kansantalouteen uutta elinvoimaa ja kasvua.   Kun päästään pandemian jälkeen normaalioloihin, nämä alat eivät kaipaa avustuksia vaan toimivan rahoituksen. Ensimmäinen askel siihen suuntaan olisi se, että aineettoman varallisuuden arvo tunnustettaisiin yrityksen vakuudeksi.  Siinä on paljon sellaista, joka vastaa  (sijoitettuun pääomaan)  pysyvästi,  eli se on pysyvää vastaavaa  ja siksi myös rahoittajille turvaavaa vakuutta. Tarvittaessa kovenanteilla  eli  lainasopimuksen erityisehdoilla täydennettynä.

Matti  Koiranen
Emeritusprofessori